Vannomatta paras

Näin se sitten meni. Vannoin, etten koskaan osta vanhaa taloa. Ostin. Ja vannoin, etten ainakaan koskaan osta remppaprojektia. Ostin. Nyt tässä sitten mietin, että koskaan en enää vanno mitään. 

Uuden kotimme kauppakirjojen kirjoituksesta lähtien on kuitenkin joka päivä tuntunut aina vaan yhä paremmalta ja paremmalta. Päätös juuri oikealta. Minulle,  joka yleensä haluaa kaiken heti, tässä ja nyt, on tämä ollut ja tulee olemaan todellinen kasvun paikka. Kyse on ennen kaikkea oikeasta asenteesta. Vanha talo ei tule koskaan olemaan uusi ja rempattavaa riittää todennäköisesti koko loppuelämäkseni. Mutta tavallaan nyt odotankin jo sitä kaikkea. Tämä on ihan uutta ja outoa mulle. 

Kun lähdimme etsimään meille uutta kotia, ajatus ainakin minulla oli löytää loppuelämäni koti. Koti, jossa kasvattaa lapset, viettää puutarhajuhlia, rippijuhlat ja lasten ylppäritkin. Koti, jossa on tilaa hengittää ja hyvä hengittää. Sellainen, johon aikuisikään päässeet lapsenikin palaisivat aina mielellään takaisin. No, kukapa ei sellaista haluaisi. 

Kun astuin taloon ensimmäistä kertaa, en ollut välttämättä lainkaan vakuuttunut sen ostamisesta. Mutta mieheni näkee välillä metsän puilta helpommin, ja näin kuinka hän jo näki itsensä istumassa pihakeinussa, miltei järven rannalla. Lähtemään aamu- tai iltakalaan omasta kotilaiturista. Se olisi hänen unelmansa. Remontoimalla vanhasta sellaisen kuin haluamme, saisimme sen mitä olimme jo vuosia hakeneet. Kaikki olisi mahdollista nyt, kun oikea talo mahtavine sijainteineen oli nyt viimein löytynyt. Olen vahvasti tunneihminen.  Ja tämä talo herätti minussa valtavasti tunteita. Jos talo ei olisi herättänyt minussa tunteita, en olisi koskaan ollut valmis sitä ostamaan.


”Olen vahvasti tunneihminen. 

Ja tämä talo herätti minussa valtavasti tunteita.”


Toki kaikki tunteet eivät olleet vain positiivisia. Pelkkä työn määrä pienten lasten kanssa synnytti jopa pelonsekaisia ajatuksia. Mutta kaikki ne tunteet yhdessä kasvoivat vaan isommaksi kimpuksi ja lopulta ainoa asia, mikä tuntui oikealta oli talon ostaminen. Se, että olisi jättänyt sen tekemättä, tuntui siltä, että sitä olisimme katuneet loppuelämämme. 

Tästä alkoi siis uusi elämämme. Ei mitään hajua, mitä on edessä, mutta voisinpa olettaa, että mä menen tunteella, ja onneksi vierelläni on mies, joka menee järjellä. Saattaapi olla, että vääntöä tulee, mutta olemme päättäneet, että otetaan asiat asioina ja yksi kerrallaan. 

Remppa on jo alkanut ja molemmat meistä puhkuu intoa – ainakin silloin aamuisin ne pari minuuttia, ennen kuin lapsiperheen jokapäiväiset härdellirutiinit alkavat ja täyttävät sitten koko päivän Tuossa on suuri osa totta, vaikka vähän asiasta vitsaileekin. Katselin nimittäin taannoin yhtä remonttiohjelmaa, jossa lapsiperheen vanhemmat tuskailivat ajanpuutteen kanssa remontin keskellä. Arki-illat täyttyvät perhe-elämän touhuista ja pahimmillaan sitä ehti ottamaan työkalut esiin ja sitten ne jo pitikin laittaa pois, koska hupsista, siinähän se illan ”vapaa” tunteroinen jo menikin. Ehkä eniten on yllättänyt se kuinka paljon aikaa itse suunnitteluun menee. Siis ihan oman tekemisensäkin. Mutta toisaalta, kun aikaa on rajallisesti, niin kaikki mihin ryhtyy, kannattaa miettiä tarkoin. Muutoin saattaa joutua käyttämään tuplasti aikaa virheiden korjailuun. Hyvin suunniteltu, on puoliksi tehty on mantramme nykyään.

Pihapuussamme on mustarastaan pesä. Siitä sai blogini nimensäkin. Rakastan lintujen laulua ja mustarastas on ehdottomasti lempivisertelijäni. Odotan jo niitä konsertteja, joita pääsen kuuntelemaan oman talon kotirappusilla istuskellen. Meistä tulee kohta naapureita.