Väsyttää, väsyttää, väsyttää

Varmaan ainakin yksi remppablogien postausaiheista käsittelee väsymystä. Tai jos ei, niin pitäisi. Koska on ihan tosi tärkeää puhua kaikista remppaan liittyvistä osa-alueista ääneen. Ei se ole aina yhtä auvoa ja autuutta ja upeita instakuvia ja -postauksia. Se on ihan ok, että aina ei jaksa. Ei jaksa töissä, ei jaksa laittaa ruokaa töitten jälkeen, ei jaksa leikkiä lasten kanssa, ei jaksa pestä pyykkiä ja haluaisi vaan olla ja nukkua. AIka monesti meillä on pimputellut mikrossa maksalaatikot arkena. Onnea on, että se on lasteni lempiruokaa! Tämän postaukseeni kirvoitti tilanne, josta löysin itseni ma aamuna. Heräsin ja totesin itseni vieläkin aivan uupuneeksi ja ajattelin, että ihanaa, onneksi on viikonloppu. Mutta sekunnin päästä todellisuus lävähti vasten kasvoja. Nyhän on maanantai ja työviikko taas edessä. Silmistäni tirskahti pari kyyneltä samalla kun kiskoin itseni ylös sängystä väkisin.

Olen päivätyössäni tottunut deadlineihin ja alituiseen stressiin ja mielestäni sitä aika hyvin kestämäänkin, mutta siihen päälle kun lyö omat raksaprojektiaikataulut ja lapsiperhearjen, niin yhtälö saattaa vaikuttaa välillä vähän toivottomalta. Olen sellainen ihminen, joka haluaa tietää aikataulut asioille ja projekteille – olenhan sellaiseen työni puolesta kasvanut, mutta suurta ahdistusta on minulle tuottanut se, että ei tiedä aikatauluista tai pysty hallitsemaan niitä. Itselleni olen aikatauluissa aika jyrkkä, mutta kun aina ei voi vaikuttaa muiden aikatauluihin. On putkaria, sähkäriä ja muitakin projektiin osallistuvia työntekijöitä, joilla on omat aikataulunsa.

Ja kaikille lapsellisille, joilla erityisesti pieniä lapsia, en remppaa suosittele. Tai jos voi mitenkään sitä välttää, niin välttäkää. Kannattaa oikeasti harkita. Ja jos harkinnan jälkeen vielä olette sitä mieltä, että lähdette siihen, niin ottakaa kaikki mahdollinen apu vastaan, mitä tarjotaan ja pyytäkää reilusti myös itse apua, kun tuntuu siltä :). Itse tekisin edelleen kyllä saman päätöksen, mutta kyllä sitä puntaroitiin silloin, kun tarjousta talosta lähdettiin miettimään. Pienet lapset ja aika arkena jo nyt kortilla. Ja mitä tämä kaikki tekee parisuhteelle – no sitä ei juuri ole viime kuukausina ollut. Ja siis pahinta on se, että haluaisi olla raksalla koko ajan, jotta päästäisiin muuttamaan nopeasti, mutta samalla tuntee huonoa omatuntoa siitä, että se aika on pois lasteni kanssa vietettävästä ajasta. He ovat kuitenkin vielä pieniä ja kaipaavat vanhempiensa seuraa. Ja kyllähän minäkin haluan heidän kanssaan touhuilla. Lapset ovat kuin heittosäkkejä, joita pallotellaan isovanhempien välillä. Luojan kiitos heistä! Sillä ilman heitä, mieheni varmaankin tekisi tätä pääosin yksin. Nyt onneksi olen saanut viikonloppuisin järjestettyä niin, että olen saanut pintakäsittelyt, jotka ovat siis minun kontolla, hoidettua aikataulussa. Ja kaikki muutkin hommat etenevät – ehkä hitaammin kuin toivoisin, mutta en ole vielä menettänyt järkeäni ihan täysin, ja puhkun kyllä vieläkin intoa saada kaikki tehtyä, kuten olemme suunnitelleet. Ensimmäisessä kirjoituksessani puhuin omasta henkisestä kasvusta tämän projektin myötä. Toden totta – olen hyvää vauhtia matkalla realistiksi.

Eilen päivällisen jälkeen lapseni puhkuivat taas energiaa leikkeihin ja minulla oli taas jotenkin aivan toisenlainen olo. Mutta hei, luovuutta peliin, kun väsyttää. Lapsemme halusivat leikkiä kauppaa, joten ehdotin heille, että voin olla kaupan kassan liukuhihna. Eli makasin sohvalla ja lapset kuljettivat tavaroita minua pitkin. Lepuuttelin rauhassa ja sain ihanaa hiplutteluakin samalla. Kaikki voittivat – tällä kertaa. 

Vannomatta paras

Näin se sitten meni. Vannoin, etten koskaan osta vanhaa taloa. Ostin. Ja vannoin, etten ainakaan koskaan osta remppaprojektia. Ostin. Nyt tässä sitten mietin, että koskaan en enää vanno mitään. 

Uuden kotimme kauppakirjojen kirjoituksesta lähtien on kuitenkin joka päivä tuntunut aina vaan yhä paremmalta ja paremmalta. Päätös juuri oikealta. Minulle,  joka yleensä haluaa kaiken heti, tässä ja nyt, on tämä ollut ja tulee olemaan todellinen kasvun paikka. Kyse on ennen kaikkea oikeasta asenteesta. Vanha talo ei tule koskaan olemaan uusi ja rempattavaa riittää todennäköisesti koko loppuelämäkseni. Mutta tavallaan nyt odotankin jo sitä kaikkea. Tämä on ihan uutta ja outoa mulle. 

Kun lähdimme etsimään meille uutta kotia, ajatus ainakin minulla oli löytää loppuelämäni koti. Koti, jossa kasvattaa lapset, viettää puutarhajuhlia, rippijuhlat ja lasten ylppäritkin. Koti, jossa on tilaa hengittää ja hyvä hengittää. Sellainen, johon aikuisikään päässeet lapsenikin palaisivat aina mielellään takaisin. No, kukapa ei sellaista haluaisi. 

Kun astuin taloon ensimmäistä kertaa, en ollut välttämättä lainkaan vakuuttunut sen ostamisesta. Mutta mieheni näkee välillä metsän puilta helpommin, ja näin kuinka hän jo näki itsensä istumassa pihakeinussa, miltei järven rannalla. Lähtemään aamu- tai iltakalaan omasta kotilaiturista. Se olisi hänen unelmansa. Remontoimalla vanhasta sellaisen kuin haluamme, saisimme sen mitä olimme jo vuosia hakeneet. Kaikki olisi mahdollista nyt, kun oikea talo mahtavine sijainteineen oli nyt viimein löytynyt. Olen vahvasti tunneihminen.  Ja tämä talo herätti minussa valtavasti tunteita. Jos talo ei olisi herättänyt minussa tunteita, en olisi koskaan ollut valmis sitä ostamaan.


”Olen vahvasti tunneihminen. 

Ja tämä talo herätti minussa valtavasti tunteita.”


Toki kaikki tunteet eivät olleet vain positiivisia. Pelkkä työn määrä pienten lasten kanssa synnytti jopa pelonsekaisia ajatuksia. Mutta kaikki ne tunteet yhdessä kasvoivat vaan isommaksi kimpuksi ja lopulta ainoa asia, mikä tuntui oikealta oli talon ostaminen. Se, että olisi jättänyt sen tekemättä, tuntui siltä, että sitä olisimme katuneet loppuelämämme. 

Tästä alkoi siis uusi elämämme. Ei mitään hajua, mitä on edessä, mutta voisinpa olettaa, että mä menen tunteella, ja onneksi vierelläni on mies, joka menee järjellä. Saattaapi olla, että vääntöä tulee, mutta olemme päättäneet, että otetaan asiat asioina ja yksi kerrallaan. 

Remppa on jo alkanut ja molemmat meistä puhkuu intoa – ainakin silloin aamuisin ne pari minuuttia, ennen kuin lapsiperheen jokapäiväiset härdellirutiinit alkavat ja täyttävät sitten koko päivän Tuossa on suuri osa totta, vaikka vähän asiasta vitsaileekin. Katselin nimittäin taannoin yhtä remonttiohjelmaa, jossa lapsiperheen vanhemmat tuskailivat ajanpuutteen kanssa remontin keskellä. Arki-illat täyttyvät perhe-elämän touhuista ja pahimmillaan sitä ehti ottamaan työkalut esiin ja sitten ne jo pitikin laittaa pois, koska hupsista, siinähän se illan ”vapaa” tunteroinen jo menikin. Ehkä eniten on yllättänyt se kuinka paljon aikaa itse suunnitteluun menee. Siis ihan oman tekemisensäkin. Mutta toisaalta, kun aikaa on rajallisesti, niin kaikki mihin ryhtyy, kannattaa miettiä tarkoin. Muutoin saattaa joutua käyttämään tuplasti aikaa virheiden korjailuun. Hyvin suunniteltu, on puoliksi tehty on mantramme nykyään.

Pihapuussamme on mustarastaan pesä. Siitä sai blogini nimensäkin. Rakastan lintujen laulua ja mustarastas on ehdottomasti lempivisertelijäni. Odotan jo niitä konsertteja, joita pääsen kuuntelemaan oman talon kotirappusilla istuskellen. Meistä tulee kohta naapureita.