Väsyttää, väsyttää, väsyttää

Varmaan ainakin yksi remppablogien postausaiheista käsittelee väsymystä. Tai jos ei, niin pitäisi. Koska on ihan tosi tärkeää puhua kaikista remppaan liittyvistä osa-alueista ääneen. Ei se ole aina yhtä auvoa ja autuutta ja upeita instakuvia ja -postauksia. Se on ihan ok, että aina ei jaksa. Ei jaksa töissä, ei jaksa laittaa ruokaa töitten jälkeen, ei jaksa leikkiä lasten kanssa, ei jaksa pestä pyykkiä ja haluaisi vaan olla ja nukkua. AIka monesti meillä on pimputellut mikrossa maksalaatikot arkena. Onnea on, että se on lasteni lempiruokaa! Tämän postaukseeni kirvoitti tilanne, josta löysin itseni ma aamuna. Heräsin ja totesin itseni vieläkin aivan uupuneeksi ja ajattelin, että ihanaa, onneksi on viikonloppu. Mutta sekunnin päästä todellisuus lävähti vasten kasvoja. Nyhän on maanantai ja työviikko taas edessä. Silmistäni tirskahti pari kyyneltä samalla kun kiskoin itseni ylös sängystä väkisin.

Olen päivätyössäni tottunut deadlineihin ja alituiseen stressiin ja mielestäni sitä aika hyvin kestämäänkin, mutta siihen päälle kun lyö omat raksaprojektiaikataulut ja lapsiperhearjen, niin yhtälö saattaa vaikuttaa välillä vähän toivottomalta. Olen sellainen ihminen, joka haluaa tietää aikataulut asioille ja projekteille – olenhan sellaiseen työni puolesta kasvanut, mutta suurta ahdistusta on minulle tuottanut se, että ei tiedä aikatauluista tai pysty hallitsemaan niitä. Itselleni olen aikatauluissa aika jyrkkä, mutta kun aina ei voi vaikuttaa muiden aikatauluihin. On putkaria, sähkäriä ja muitakin projektiin osallistuvia työntekijöitä, joilla on omat aikataulunsa.

Ja kaikille lapsellisille, joilla erityisesti pieniä lapsia, en remppaa suosittele. Tai jos voi mitenkään sitä välttää, niin välttäkää. Kannattaa oikeasti harkita. Ja jos harkinnan jälkeen vielä olette sitä mieltä, että lähdette siihen, niin ottakaa kaikki mahdollinen apu vastaan, mitä tarjotaan ja pyytäkää reilusti myös itse apua, kun tuntuu siltä :). Itse tekisin edelleen kyllä saman päätöksen, mutta kyllä sitä puntaroitiin silloin, kun tarjousta talosta lähdettiin miettimään. Pienet lapset ja aika arkena jo nyt kortilla. Ja mitä tämä kaikki tekee parisuhteelle – no sitä ei juuri ole viime kuukausina ollut. Ja siis pahinta on se, että haluaisi olla raksalla koko ajan, jotta päästäisiin muuttamaan nopeasti, mutta samalla tuntee huonoa omatuntoa siitä, että se aika on pois lasteni kanssa vietettävästä ajasta. He ovat kuitenkin vielä pieniä ja kaipaavat vanhempiensa seuraa. Ja kyllähän minäkin haluan heidän kanssaan touhuilla. Lapset ovat kuin heittosäkkejä, joita pallotellaan isovanhempien välillä. Luojan kiitos heistä! Sillä ilman heitä, mieheni varmaankin tekisi tätä pääosin yksin. Nyt onneksi olen saanut viikonloppuisin järjestettyä niin, että olen saanut pintakäsittelyt, jotka ovat siis minun kontolla, hoidettua aikataulussa. Ja kaikki muutkin hommat etenevät – ehkä hitaammin kuin toivoisin, mutta en ole vielä menettänyt järkeäni ihan täysin, ja puhkun kyllä vieläkin intoa saada kaikki tehtyä, kuten olemme suunnitelleet. Ensimmäisessä kirjoituksessani puhuin omasta henkisestä kasvusta tämän projektin myötä. Toden totta – olen hyvää vauhtia matkalla realistiksi.

Eilen päivällisen jälkeen lapseni puhkuivat taas energiaa leikkeihin ja minulla oli taas jotenkin aivan toisenlainen olo. Mutta hei, luovuutta peliin, kun väsyttää. Lapsemme halusivat leikkiä kauppaa, joten ehdotin heille, että voin olla kaupan kassan liukuhihna. Eli makasin sohvalla ja lapset kuljettivat tavaroita minua pitkin. Lepuuttelin rauhassa ja sain ihanaa hiplutteluakin samalla. Kaikki voittivat – tällä kertaa.